Some respect

Johtuneeko maailman pirstaleisuudesta ja omasta järjestyksen kaipuusta, mutta tykkään kovasti auktoriteettitietokannoista - vaikka en vielä oikein tajuakaan kaikkea mitä ne tarkoittavat - puhumattakaan tekniikoista millä niitä yhdistellään järjestelmiin. On vain jotenkin niin turvallista ajatella, että jossain joku taho on koonnut yhteen selkeitä sanastoja asioista ja ihmisistä.

Nyt kannattaa tietysti kysyä, miksi meillä pitää olla joku auktoriteetti tätäkin varten? Yksinkertaisesti siksi, ettemme me elä missään Suomi- tai Lappi-saaressa, vaan monimutkaisessa maailmassa, missä Maija luetteloi Tsehovin teokset kirjoittaen nimen juuri näin, mutta toisaalla Mary kirjoittaa sujuvasti Chekhov ja Paola Barcelonassa Chejov. Välineelllä, joka kokoaa  yhteen nämä moninaiset kirjoitusasut, saadaan perimmiltään yksinkertaiselle tietokoneelle selitettyä, että me kaikki nyt puhumme yhdestä ja samasta ihmisestä.

Tutuin auktoriteetti useimmille kirjastoihmisille on varmaankin VESA-asiasanasto. Kirjastojärjestelmästä pitäisi löytyä myös luetteloinnissa käytettävä henkilönimien auktoriteettitietokanta tai yhteys ulkoiseen tietokantaan. Asia ei ole kuitenkaan ihan yksinkertainen ja liittyy tavallaan myös semanttisen webin kysymyksiin, sillä yksittäinen taiteilija voi usein esiintyä monissa rooleissa (esiintyjänä, säveltäjänä jne.), mikä pitäisi pystyä selittämään tietojärjestelmille, mikäli tietoja halutaan vaihtaa onnistuneesti järjestelmien välillä.

Kansainvälinen ISNI- tietokanta kokoaa yhteen julkisia identiteettejä, lähinnä taiteellisten toimijoiden tunnisteita. Digitaalinen kirjasto -blogissa ilmestyneen kirjoituksen mukaan tietokanta sisältää tässä vaiheessa noin kolme miljoonaa nimeä, joiden joukossa on jo kymmeniä tuhansia suomalaisia kirjailijoita tai muita luovan työn tekijöitä. Hankkeesta hyötyviä tahoja ovat kirjastojen lisäksi esimerkiksi kustantajat ja tuottajat sekä tekijänoikeusjärjestöt. Suomessa ISNI-hankkeessa on toimijana Kansalliskirjasto, ja tämänhetkisen arvioin mukaan käyttöönotto toteutuisi kahden-neljän vuoden kuluttua.

Vastaava, OCLC:n yhteydessä toimiva auktoriteettitietokanta on VIAF. Näiden kahden ero vaikuttaa asiaan syvällisemmin perehtymättömälle olevan ISNI:n jatkossa saava virallisen standardin asema, kun taas OCLC on voittoa tavoittelematon kirjastoalan yhteisö, joka tuottaa mm. WorldCat-luetteloa. Auktoriteettitietokantojen kysymyksiä selventävät Tietolinjassa 1/2010 julkaistut  Juha Hakalan ja Laila Heinemanin artikkelit. Asia on lopulta yksinkertainen- auktoriteettitietokanta on Baabelin kala.

Kuinka solmu avataan helposti vaikeinta kautta

Olen ollut pari viikkoa täysin jumissa projektin kanssa. Tila kypsyi loppusyksyn mittaan niin pahaksi, että olin valmis lyömään hanskat osaavimpiin käsiin. Olin kuin Valajaskosken pato, jossa tulva-altaassa muhi Ruotsin matkankokemukset, Axiellin symposiumin anti tai epäanti, sekä viimeisenä niittinä UKJ eli Uuden kirjastojärjestelmän valmisteluryhmä ja sen työryhmä 4 Kausijulkaisut ja tietokannat.

UKJ on kaikkien kirjastosektorien ja Kansalliskirjaston hanke, jonka tavoitteena on määritellä kaikille kirjastosektoreille soveltuva järjestelmäkokonaisuus. Hankkeelle on asetettu valmisteluryhmä, jonka tavoitteena on 31.8.2012 mennessä tuottaa projektisuunnitelma, jonka pohjalta päätetään, käynnistetäänkö kirjastojärjestelmän hankinta- ja käyttöönottoprojekti. Vajaa vuosi on siis aikaa selvittää, onko erikois-, yliopisto-, ammattikorkeakoulujen ja yleisten kirjastojen mahdollista löytää ne ehdot, joilla kaikille yhteinen kirjastojärjestelmä voitaisiin joko hankkia tai peräti tuottaa itse. Valmisteluryhmässä yleisiä kirjastoja edustavat Ari Mäkiranta Liperin kirjastosta ja Ritva Nurminoro.

Olin mukana valmisteluryhmän tapaamisessa 10.11., jolloin esittelin Lapissa käynnissä olevan hankkeen ja Ari esitteli Joensuun seutukirjaston Avoin kirjasto 2013 –hankkeen. Vain yleisessä kirjastossa työskennelleenä olin yllättynyt, miten kaukana kirjastosektorit ovat toisistaan, ja miten vähän tiedämme toisistamme – tämä on tietysti vain minun mielipiteeni, ja monilla meistä on takuulla minua paremmat tiedot eri sektoreiden tilasta. Hämmennys ei kuitenkaan estänyt löytämästä keskustelusta, melko helpostikin, yhteisiä tavoitteita. Työtä pitää saada tehtyä taloudellisemmin, yhteistyötä on lisättävä, toimintoja automatisoitava.

Suuri Ahaa! sisältyi kuitenkin Tommi Jauhiaisen puheenvuoroon, jossa hän esitteli Esko Ala-Peijarin alustuksen pohjalta kokonaisarkkitehtuuriajattelua ja eri näkökulmia. Ala-Peijari on ollut työstämässä Kartturi - Korkeakoulusektorin kokonaisarkkitehtuurimallia. Lainaan JHS 179-suositusta ICT-palvelujen kehittäminen: Kokonaisarkkitehtuurin kehittäminen: ”Kokonaisarkkitehtuuri on toiminnan, prosessien ja palvelujen, tietojen, tietojärjestelmien ja niiden tuottamien palvelujen muodostaman kokonaisuuden rakenne.  Kokonaisvaltainen lähestymistapa organisaation toiminnan ja sen rakenteiden hallinnoimiseksi ja kehittämiseksi. ” Olin silmäillyt jo projektisuunnitelmaa kootessani sekä JHS-suosituksia että VALTASA (Valtiontason arkkitehtuurit-hanke) –ohjeistusta, ja ymmärsin nyt mitä niillä voisi saada aikaan.

JUHTA (Julkisen tietohallinnon neuvottelukunta) on antanut JHS-suosituksia, joista projektin kannalta kiinnostavia ovat ainakin suositukset 179:Kokonaisarkkitehtuurin kehittäminen liitteineen  ja 173: ICT-palvelujen kehittäminen: Vaatimusmäärittely. Näistä jälkimmäinen on hyvin yksityiskohtainen ohjeistus mitä organisaation tulee ottaa huomioon järjestelmän hankinnassa ja vaatimusten määrittelyssä.

Olin siis jumissa, mutta flunssan pakottaman pysähtymisen aikana syksyn kokemukset kiteytyivät mielestäni järkeväksi suunnitelmaksi. Olin yrittänyt koota kirjastojärjestelmien nykytilan kuvausta nakertamalla PallasProta nurkasta kuin onneton eläin juustopalaa hiirenloukussa. JHS:n kokonaisarkkitetuuri-työkalut, joita muistuttavia työkaluja käytetään UKJ:n työryhmissä yhteisen kansallisen kirjastojärjestelmän valmisteluun, sopivat myös Lapin yhteisen kirjaston tarpeisiin. Työkaluilla kuvataan organisaation nykytilan ja tavoitetilan arkkitehtuuri, mikä tarkoittaa toiminta-, tieto-, tietojärjestelmä- ja teknologia-arkkitehtuurien analysointia. Toimin siis VALTASA:narkkitehtuuriperiaatten 12 mukaisesti: Vältä päällekäisiä ratkaisuja - miksi en hyödyntäisi jo valmiita pohjia? Pidän kokonaisarkkitehtuurimallista myös sen - no- kokonaisuuden vuoksi. En pysty katselemaan kirjastojärjestelmää vain yhtenä sovelluksena, pelkkänä työkaluna, vaan näen sen osana isompaa kokonaisuutta, koko kirjastojen kokonaisuutta. Muutaman päivän malleja nyt työstäneenä ratkaisu tuntuu hyvältä, ajatus virtaa ja työssä on potkua kuin uudessa tuttavassani Jimmy Perezissä.

Uudelleenajattelemassa Lontoossa

Olin neljä vuotta sitten Axiellin ensimäisillä Nordic Symposium-päivillä Turussa, missä Suzanne Waltersin esitys markkinointistrategioiden käytöstä räjäytti tajunnan niin että presentaation kuvat tuntuvat edelleen tutuilta. Viime viikolla järjestelmätoimittaja järjesti symposiumin kolmannen kerran, tällä kertaa Lontoon itäpuolella Royal Victoria Dockissa.Tällä kertaa vastaavaa valaistumista ei koettu, mutta mielen hehkulampun sai syttymään ainakin Gareth Cuddyn esittämä Dorling Kindersley Booksin video The Future of Publishing.

Lontoon symposium kulki nimellä Re?Thinking Libraries - linkistä pääsee käsiksi myös kaikkien esitysten videoihin. Odotin kuulevani jotain uutta kirjastojärjestelmistä tai muista kirjastojen töitä mullistavista keksinnöistä, mutta viikon anti olikin enemmän survival-kit-tyyppinen selviytymisopas ja reittikartta uudenlaiseen kirjastoon.  

Vick Phillips Charlotte Meckelnburgin kirjastosta aloitti esityksensä kehittelemälä Jerk Sintornin hevos-vertausta eteenpäin. Phillips totesi kirjastojen ja pankkien palveluissa olevan paljon yhteistä: lainataan ja toivotaan, että saadaan laina takaisin – tosin pankit vaativat omaansa takaisin paljon kirjastoa aggressiivisemmin. Pankit ovat myös onnistuneet siirtämään asiakkaat pääosin verkkoon, ja konttoriin tullaan vain tärkeiden kysymysten vuoksi. Pankeilla on, sen lisäksi, että heillä on meidän rahat, erinomainen tuote eli pankkitunnukset. Vaikka vertaus onkin osuva, en silti toivo, että ajamme asiakkaat verkkoon ja laitamme kirjat holveihin, joista niitä saa vain takuuta vastaan. Sitä ei toivo Vick Phillipskään, mutta jotain uutta me molemmat kirjastoilta haluaisimme nähdä. Mitä kirjastolla on annettavaa, sellaista mitä mistään muualta ei saa?

Charlotte Mecklenburgin kirjasto Pohjois-Carolinassa USA:ssa joutui vuoden 2008 taantuman jälkeen rajujen säästötoimien kohteeksi kun sen budjetista leikattiin kaikkiaan 45%. Kirjasto oli pakotettu palveluiden supistamiseen ja henkilökunnan irtisanomiseen, ja suunta oli vakaasti alaspäin. Asiakkaat kuitenkin nousivat puolustamaan kirjastoa, minkä johdosta sille perustettiin asiakkaista koostuva itsenäinen selvitysryhmä tehtävänään selvittää kirjaston taloudellinen tilanne ja antaa toimintaohjeet tilanteesta selviämiseen. Keskeiset ohjeet liittyivät rahoituksen ja kulujen tarkistukseen.

Löytyykö vastausta?

Kirjastossa aloitettiin Imagine 2010-projekti, joka tarkoitti toimintojen ja palveluiden uudelleenarviointia. Projektin tuloksena kartoitettiin peruspalvelut, jotka asetettiin kaikissa kirjastoissa samantasoisiksi, ja joita kaikki henkilökunnassa opettelivat tekemään. Myös työnkulut ja tehokkuus joutuivat tarkasteluun: sekuntienkin turhan työn jättäminen pois tehostaa toimintaa kun asiaa katsotaan laajemmassa mittakaavassa. Päällekkäiset työt kartoitettiin, mikä ei tarkoittanut vain kirjastotyötä vaan myös siivousta, vartiointia ja IT:tä. Projektissa laskettiin myös erilaisten ohjelmien todelliset kustannukset, jotka saatiin vertaamalla niihin tehtyjä sijoituksia ja saatuja tuottoja. David Singletonin ja Vick Phillipsin kokemuksen mukaan kirjastojen pitäisi luopua pelkästä rahojen vastaanottajan ja käyttäjän asetelmasta ja sen sijaan kartoittaa tarkemmin mihin raha käytetään ja mitä sillä saadaan aikaiseksi. Useammalla kirjastolla Yhdysvalloissa on käytössä ROI (Return of Investment) -laskuri, joka kertoo asiakkaalle kuinka paljon hän hyötyy kirjaston käytöstä. Myös erilaisten tapahtumien ja yhteistyön vaikutuksia voi tarkastella panos-tuotos-ajatuksella.

Tutkimusyhtiö Gartnerin tutkimusjohtaja Allen Weinerin esityksen teemana olivat ne työkalut, teknologia ja visio, joiden avulla kirjastot voisivat kehittyä seuraavan sukupolven kokoontumispaikoiksi - Resource Centereiksi, kuten hän niitä kutsui. Kirjastot eivät tule pärjäämään mikäli ne luottavat vain ulkokuoreen, vaan niiden on tarjottava asiakkailleen jotain sisältöjä neljään keskeiseen tehtävään: Learning, dreaming, connection, creating. Kirjastojen tulisi olla ideoita pursuavia laboratorioita, vapaata koodia käyttäviä hautomoita ja sosiaalisia markkinapaikkoja, joissa nämä ajatukset voisivat toteutua. Weinerin tarjoama teknologia perustuu vapaaseen koodiin ja formaateista riippumattomiin laitteisiin. Teknologia siirtyi aikanaan kotoa töihin ja nyt suunta on vuorostaan toisinpäin. It:n kokonaisuus ei enää ole tilariippuvainen, vaan käyttäjät ottavat ”IT:n kryptisen kokonaisuuden” ja vievät sen minne haluavat, siis myös kirjastoon. Weiner kysyi samaa, mitä vähän joka puolella kysytään: miten kirjasto on valmistautunut tähän?

Ainakin kuparinen kirja säilyy. British Library

Varsinaiset ”re-thinking”- sessiot olivat symposiumin päättänyt Anythink-kirjastojen johtajan Pam Sandlian-Smith esitys ja vierailu Idea Storen kirjastoon Whitechapelissa. Anythink-kirjastot ovat Coloradossa sijaitsevia kirjastoja, jotka nousivat heikoimmista kirjastoista uuteen loistoon – ei pelkästään ylimääräisellä rahalla, vaan uteliaalla mielellä ja kokeilunhalulla. Sandlian-Smithin mukaan työnkuvat ”lainattiin” Applen sivuilta, joten heillä on esimerkiksi consierge – Hotel Babylonista tuttu ihmeidentekijä. Muutenkin henkilökunnan määritelmä oli mielenkiintoinen: ei olla vain työntekijöitä, vaan taikureita, neroja ja tutkimusmatkailijoita -  taikomassa skeptikoista uskovia. Jonkin verran on täytynytkin olla taikuruutta, tai sitten coloradolaiset ovat ihan toista kirjastokansaa, koska Anythink-kirjastot ovat luopuneet kirjastoluokituksestakin.

Kirjastot keskellä elämää.Idea Store Tower Hamlet

Idea Storen ajatus on luoda ihmisten arkipäiväisten kulkureittien varrelle helposti lähestyttäviä kirjastoja. Näissä pääpaino ei ole niinkään perinteisessä ”lainaa kirja”-toiminnoissa vaan kirjastot tarjoavat koulutusta, virkistystä ja keinoja elämässä etenemiseen yhteisöissä, joissa väestöllä on usein heikommat lähtötasot. Ihmisille, joille kirjaston ideakin voi olla vieras, on tärkeää, että kirjastoihin näkee katutasolta sisälle. Idea Store Tower Hamlet sijaitsi kauppatorin varrella, eikä juuri eronnut tavallisesta kaupasta. Väestö liikkuu massoina: muutama vuosi aikaisemmin alueen asukkaista enemmistö oli puolalaisia – nyt väestöstä yli puolet on bangladeshilaisia. Idea Store-kirjastoista löytyy Sergio Doglianin valaiseva esitys vuoden 2009 Barents Library Conferencen sivuilta. 

Mitä Lontoosta jäi mieleen? Mukavia uusia tuttavuuksia, selkeä metroverkosto, Big Benin kello neljän kumahdukset, mutta myös AnyThinkin tapaisia uusia ajatuksia – asioita voi tehdä toisin. 

Projektin tarkoitusta selittämässä

Sain ihan aiheellisen kysymyksen projektin toteutussuunnitelmasta. Hyppäsin blogissa suoraan asiaan ja ohitin tämän keskeisen seikan kokonaan, joten palataanpa perusasioihin.Hakka käteen ja nakuttamaan.

Projektissahan on neljä kokonaisuutta: yhteistyökartoitus, taustaselvitykset, kaupallisten kirjastojärjestelmien kartoitus ja sopivimpien tarkempi tutkimus ja näiden pohjalta tulevan järjestelmän vaatimusmäärittely sekä viimeisenä kilpailutus. Kaikille osille on ajateltu tietty aikajana, mutta käytännössä kaikkea muuta kuin varsinaista kilpailutusta tehdään pitkin projektipolkua.


Näistä tavoitteista nykyjärjestelmien tilan kartoittaminen ja vaatimusmäärittely käyvät käsikynkkää, vähän niin, etten välillä tiedä kummasta on kyse. Nykytilan kartoitus tarkoittaa kirjastojärjestelmiin hankittujen palikoitten ja toimintojen kartoitusta paikoitellen hyvinkin yksityiskohtaisesti. Tässä selvitetään tekniset seikat, rajapinnat, mitä mistäkin palasta maksetaan, minkä verran meillä on tietokannassa tietueita, montako kirjastopistettä, montako käyttäjää. Kokonaisuus on yksinkertaisesti iso.

Vaatimusmäärittely on sitten se paperi, johon kirjataan ne toiminnot ja ominaisuudet, joita meille tulevassa kirjastojärjestelmässä tulee olla. Ja tässä on se pointti: mitä me tarvitsemme? Tottahan me voimme ottaa vaikka Ruotsista mallin, kääntää sen suomeksi ja laittaa Hilmaan, mutta tulos ei vastaa tavoitetta.


Pohdittuani pitkään mistä kulmasta ryhtyisin nykytilannetta avaamaan, päädyin käyttämään valmista vaatimusmäärittelypohjaa, koska joku on niihin jo kertaalleen kartoittanut yleisimmät kirjastojärjestelmien toiminnot - miksi keksisin saman asian uudelleen. Tarkoitus ei ole kuitenkaan, että yksin miettisin mitä meillä nyt ja tulevaisuudessa on, vaan tulen käymään nykyjärjestelmien osa-alueet läpi kunkin osion asiantuntijoiden kanssa. Siinä samalla keskustellaan miten tarpeellisia toiminnot ovat, käytetäänkö kaikkia niitä palikoita joita ohjelmatalo meille tarjoaa, vai jätettäisiinkö jotain toimintoja jo pois vaatimusmäärittelystä. Lisäksi myös mietitään mitä meiltä nyt puuttuu, mitä tarvitaan lisää tulevaisuutta varten.

Vaativa määrittely

Annetaanpa tälle kirjoitukselle ihan heti alanimeke Osa 1. Ollaan nimittäin sen verran hankalan asian kanssa tekemisissä, ettei yhdellä kirjoituksella asian selvittäminen ole mahdollista, ainakaan tässä vaiheessa projektia.Asiasta keskusteltiin myös Joensuussa 14.10., kuten edellisestä kirjoituksestani voitte lukea.

Vaatimusmäärittely. Ei toivota, että uusi järjestelmä toimisi kivasti ja nopeasti ja osaisi ehkä käsitellä kirjan hyllystä varaamisen Utsjoelta ja lainaamisen Kittilässä, vaan vaaditaan, että järjestelmä toimii kuten on hyväksi ajateltu. Määritellään mitä meistä on hyvä toiminta.

Kirjastojärjestelmämarkkinoiden nykytilasta johtuen Suomessa ei ole viime vuosina juurikaan harrastettu järjestelmien kilpailutusta, ainakin päätelleen siitä, mitä verkosta löytyy tai oikeastaan ei löytynyt. Määrittelyjä on varmaankin tehty, mutta ovatko paperit arkistossa, vinkatkaapa tai lähettäkää sähköpostilla tulemaan? Jotain hyödyllistä kuitenkin löytyi mistä aloittaa, eli UKCS (The United Kingdom Core Specification for Library Management Systems) ja Tahoma Public Libraryn määrittelyt. Pointtihan ei kuitenkaan ole siinä, että kopsataan sopiva määrittely ja hankitaan järjestelmä. Kirjaston pitää selvittää itselleen, mitä toimintoja sillä nyt on ja jatkossa tulee olemaan, mihin kaikkeen kirjastojärjestelmän pitäisi taipua. Mietitään mitä asiakkaat tarvitsevat, onko sidoksia muihin järjestelmiin, mitä tilastoja toiminnasta tarvitaan?

Nasrine Olson tutki väitöskirjassaan millä perusteilla kirjastot tekevät kirjastojärjestelmien hankintapäätöksia. Hyvä huomio oli, että erilaisten taloudellisten ja teknisten vaatimusten lisäksi päätösten taustalla vaikuttaa ihan perusinhimillisiä syitä. Mukavuudenhalusta olisi kiva jos järjestelmä olisi samanlainen kuin vanha järjestelmä, ettei tarvitsi opetella uutta. Käyttäjien toiveissa voi olla myös, ettei järjestelmä muuttaisi liikaa työnkuvia tai jopa veisi töitä. Organisaation tavoite voi olla kuitenkin myös päinvastainen, ja tietynlaisella järjestelmällä voidaan tavoitella tiettyjä strategisia päämääriä tai muuttaa organisaation toimintatapaa tiettyyn suuntaan.

Ennenkuin ollaan siinä pisteessä, että vaatimusmäärittely tallennetaan Hilmaan, ennättää hidas projektityöntekijä-lukija varmaan saada P.D.Jamesin uusimman käännöksen loppuun. Meidän pitää miettiä, mitä me  haluamme jatkossa järjestelmällä saavuttaa. Tietojärjestelmän hankinta-kirjassa on kannustava lause: ”Vaatimusmäärittelyn taso ennustaa lopputuloksen tasoa". 

Pitkä matka Joensuuhun

Matkustin torstaina elämäni ensimmäisen kerran Joensuuhun Avoin kirjasto 2013-hankkeen kutsumana. Matka kesti niin pitkään, että lentäen olisin päässyt Karibialle samassa ajassa. Mutta jostain syystä junamatkoilla pystyy keskittymään töihin paremmin kuin tylsällä reittilennolla jonnekin rannalle, ja Pohjois-Karjalankin maisemat olivat ihan kauniita. Koettakaa tekin kestää loppuun seuraava pitkä runoelmani mieleeni päällimmäiseksi jääneistä aiheista.

Aamupäivän innostunut fiilikseni vaihtui hämmennykseen Tampereelta saapuneiden Petri Tonterin ja Eeva-Riitta Peltosen esitysten edetessä– miten voi noin hyvin säilyttää mielenrauhan näin keskeneräisen kirjastojärjestelmän kanssa? Aurora koostuu tällä hetkellä kolmesta osasta: asetukset, asiakaspalvelu ja aineistonhallinta, joista PallasExtraan pohjautuva asiakaspalvelu toimii selaimessa, asetukset ja aineistonhallinta työasemalle asennettavalla client-ohjelmistolla. Hankintaosion sanotaan pohjautuvat nykyiseen Origoon, mutta siinä on Eeva-Riitan mukaan vielä jonkin verran korjattavia kohtia. Hyvä parannus PallasProhon on, että Aurorassa parametrejä pystytään muuttamaan pitkälti kirjastoissa, tosin laina-aikojen hallinta on melkoinen sekamelska. Järjestelmään on tulossa päivitys marraskuussa, joka toivottavasti korjaa osan virheistä – eikä aiheuteta lisää uusia - ja Petrin mukaan pävityksillä onkin saatu korjattua ohjelman kaatuilua. Uusi Aurora on nyt enemmän modulaarinen kuin toimittajan vanhat järjestelmät, mutta moduulien kesken on kuitenkin ongelmia, koska niille on ilmeisesti määritelty päällekäisiä toimintoja.

Me kirjaston sisällä ajattelemme varmaan asioita välillä liian vaikeasti ja kuvittelemme asiakkaiden ajattelevan tietojen maailmaa Boolen operaattorien mukaan. Eeva-Riitta kertoi, ettei Arenan tarkka haku toimi oikein kun sinne laittaa useita hakutekijöitä, mutta asiakkaat ovat hyvin tyytyväisiä ja kertovat löytävänsä kaikenlaista mukavaa. Tassu ylös lukija: kuka aloittaa Googlen haut tarkennetun haun kautta?

Aamupäivällä intouduttiin puhumaan myös vaatimusmäärittelyistä, niiden puutteesta ja siitä, kantsisko tehdä jotain yhteisesti. Kirjastojärjestelmän vaatimusten määrittely ei ole mikään pikku suupala, joten olisi hyvä jos saataisiin yhteisesti aikaan vaikka jonkinlainen pohja tai sapluuna siitä, mitä ominaisuuksia järjestelmissä olisi hyvä olla. Tästä olisi hyötyä niin kirjastojen kesken kuin myös järjestelmäntoimittajille viestinä mitä me oikein haluamme.

Tampereen tietokannan konvertoinnista Marc21-formaattiin oli seurannut muutamia epämiellyttäviä seikkoja. Järjestelmässä oli toistettu 084-luokkakenttää, mutta konversiosääntöihin ei oltu kirjattu mitä sen toistumille tehdään, joten ohjelma oli arponut tiedonhaussa merkityistä hyllypaikoista milloin minkäkin, mistä oli seurannut ylimääräistä liikehdintää virkailijoiden keskuudessa – katsonpa täältä, pieni hetki, ei ollut siellä, katsotaanpa sitten tuolta. Tosi kiva.

Konversio todisti myös kaksi muuta Anna Viitasen raportissakin kerrottua virhemahdollisuutta: kenttien toistaminen vaikka säännöt sen kieltävät ja kentän jääminen toisen kentän alle. Eli kannattaisi tehdä kunnon testikonversio, jotta mahdollisesti havaittaisiin toistuvat virheet ja ne voitaisiin ottaa huomioon varsinaisessa konversiossa.

Onko kirjasto tulevaisuudessa vain logistinen järjestelmä vai digitaalinen järjestelmä kyseli Matti Sarmela Kirjastot.fi:stä, ja väitti, että hykyiset järjestelmät on suunniteltu enemmän tai vähemmän toimitus- ja ylläpitoprosessien hallintaan. Mitkä ovat tulevaisuuden tehtävät, missä käyttäjät ovat ja mitä haluavat? Eipä vastausta löytynyt tänäänkään, mutta järjestelmien hankinnan kannalta pitäsi joskus löytää kirjastokiikarit joilla näkisi kymmenen-kahdenkymmenen vuoden päähän mikä meitä siellä odottaa. Nyt voi vain kuunnella jotain epämääräisiä aaltoja ja virtoja. No näin epämääräisesti Matti ei sentään puhunut. Mutta jos yhteisluettelo olisi toiminnassa ja sitä käytettäisiin, jo se olisi todella radikaali muutos nykytilanteeseen, kun yksittäisiin kirjastoihin tarvittaisiin kevyempiä järjestelmäiä. Ideaalissa tilanteessa kirjastot voisivat poimia haluamansa palvelut pilvipalveluiden joukosta. Utopiaako? Jotain uutta oli Antti Pakarisen mielestä nähtävissä jo Tukholman kirjaston uusilla webbisivuilla. Papukaijamerkit niille jotka keksii mitä ne on ja kommentoi tänne.

Ennen loppukiriä katsottiin vielä Kyyti-kirjastojen sivuja. Projektin tuotteena Kyytin asennusprofiili ja moduulit ovat vapaasti ladattavissa ja hyödynnettävissä. Sivujen tuotanto on hyvää vauhtia siirtymässä osaksi normaalia kirjastotyötä ja palvelimen ja ohjelmiston ylläpito on jo osittain ulkoistettu. Sivusto ei selvitysten mukaan ole varsinainen asiakkaden hang-a-round-paikka, vaan sitä käytetään tiedonhakuun ja omien tietojen ylläpitoon.

Vieraanvaraiset joensuulaiset säästivät oman hankkeensa esittelyn viimeiseksi, joten arvuuttelujen varaan jää, miten herkullista keskustelua työviikon päätteeksi käytiin. KirjastoWikistä kannattaa käydä katsomassa Olli-Antti Kivilahden kooste Mitä Kohalla on tarjolla. Kehittämistyötä vaatii ainekin osakohteiden luettelointi sekä hankintamoduulin muokkaaminen. Käännös on myös iso tehtävä, vaikka se kuulemma käännösohjelmalla sujuisikin näppärästi. Kehittämistyö kuulostaa kuitenkin luovalta: koska me saadaan etähyllynäkymä, jolla voi katsella jonkin kirjan vieressä kirjahyllyllä olevia kirjoja aakkosten molempiin suuntiin?

Iloisia ihmisiä Ruotsinmaalla

Ovatko Ruotsissa asiat toisin: järjestelmät toimivia, kirjastot edelläkävijoitä ja palvelu on menossa jo 3.0-versiossa? Jotain tämänsuuntaista voitiin todistaa road tripilla lokakuun ensimmäisellä viikolla, kun automatkailin kirjastotoimenjohtaja Ritva Nurminoron ja asiakasliittymäprojektista vastaavan Marjo Perälän kanssa Götanmaalta koko pitkän matkan kotiin pohjoiseen. Matkalla vierailimme kaikkiaan seitsemässä kirjastossa.

Ensimmäinen vierailukohde oli Borås, mukava – Oulun kokoinen – pikkukaupunki, missä ei voinut olla törmäämättä joka toinen vuosi järjestettävän kuvanveistofestivaalin tuotteisiin. Itse kaupunginkirjasto oli äskettäin muuttanut vanhaan mutta vasta remontoituun kulttuuritaloon, jossa kirjasto toimii yhdessä laajassa salissa. Heti sisäänkäynnillä hämmästytti rakenteilla oleva, 21:een lajitteleva palautusautomaatti, jota ei aiotakaan eristää asiakastiloista, koska kirjastotila halutaan pitää yhtenäisenä. Toisaalta, miksipä ei, olihan koneen käyntiääni sangen hiljainen. Varsinaisen pääkohteemme oli kirjastossa käytössä oleva Mikromarc-kirjastojärjestelmä, johon käyttäjät vakuuttivat olevansa tyytyväisiä, samoin järjestelmätoimittajan tukea kehuttiin hyväksi. Järjestelmä vaikutti hyvin joustavalta, ja kirjastoilla on laajat ylläpitomahdollisuudet, mm. auktoriteettitietojen käsittelyyn, parametrimuutoksiin ja käyttäjätietojen hallintaan. Järjestelmän ulkoasu oli selkeä ja käytettävyyttä lisäsivät dynaamiset, kunkin toiminnon kohdalta löytyvät ohjeet. Lisäksi järjestelmään kuuluu itsepalvelu-toiminto eli liittämällä tarvittavat lukijat ja tulostimet kirjasto pystyy järjestämään palvelun ilman erillistä itsepalveluohjelmistoa. Yleisesti tuntui, että järjestelmässä ei ollut juurikaan puutteita, muistiin on jäänyt vain lehtihaun heikkous ja asiakkaille lähtevien kirjeiden manuaalinen  tulostaminen, jonka senkin voisi saada mahdollisesti toimimaan e-kirjeenä.

Tukholmassa löysimme pienen hakemisen jälkeen seuraavan kohteen eli Sture bibliotekin aivan metron sisäänkäynnin varrella. Kirjasto on profiloitunut selkeästi uusimpaan ja kysytyimpään kirjallisuuteen sekä dvd-elokuviin . Muunneltavilla tilaratkaisuilla ja todella pienellä henkilöstöllä – 6 henkeä, kirjasto auki joka päivä, viikossa 49 tuntia! - pienessä tilassa pystytään järjestämään todella paljon tapahtumia.

Pikkuisen metrokirjaston vastapainoksi vierailimme jättimäisessä Kulturhusetissa toimivissa kirjastoissa. Plattan on heti pääsisäänkäynnin vieressä oleva kirjasto, joka tarjoaa kauno- ja taidekirjallisuutta ja e-sanomalehtiä. Tuhlaan turhaan sanoja kuvailemalla kirjastoa, katsokaa itse oppaamme Catharina Fogelströmin esittely, jossa näette mm.Kulturhusetin työvaatteen eli mustavalkean huivin sekä hauskat hyllyopasteet. Plattanilla oli luovuttu täysin kirjastoluokituksen käytöstä, ja teokset oli ryhmitelty käyttäjien tarpeiden mukaan valittujen genrejen mukaan. Videolla näkyvät myös pienet palvelupisteet, joita oli käytössä myös muissa näkemissämme kirjastoissa. Virkailijat olivat näkemissämme kirjastoissa pääsääntöisesti asiakaspalvelussa ja nimenomaan palvelemassa ja opastamassa asiakkaita, ja kirjastoissa oli laajasti käytössä itsepalvelulainaus ja –palautus.

Kaikissa näkemissämme kirjastoissa oli asiakkailla käytössä Mediajukebox-palvelu, jossa on tarjolla elokuvia, kielikursseja ja äänikirjoja. Teokset saa ladata itse haluamalleen tallennusvälineelle, kuten Ipodille tai muistitikulle, josta asiakkaan tulee poistaa materiaali kuukauden kuluttua lataamisesta. Helppokäyttöinen palvelu, joka kuitenkin kärsii liian pienestä ja vanhasta valikoimasta – kaikki kustantajat eivät innostu vapaasta lataamisesta. Palvelu on ollut Ruotsissa käytössä jo jonkin aikaa, ja teknisesti suuntautuneen Dieselverkstadin johtaja kaipailikin jo jotain uutta ideaa.

Rum för Barn on alle kymmenenvuotiaitten kirjasto, jonka yhteydessä on myös taidepaja. Tio Tretton-kirjastoon on yli 13 vuotiailta ihan oikeasti pääsy kielletty, mutta pääsimme onneksi kurkkimaan sisälle aukioloaikojen ulkopuolella. Enemmän kuin kirjastolta tila vaikutti nuorten omalta paikalta, missä he voivat tehdä läksyjä, askarrella, kokata keittiössä, pelata tai loikoilla mahtavilla sohvilla ja ikkunalokerikossa – rakennelmalle ei taida olla oikeampaa nimeä.

Neljäs kirjasto, Bibliotek Film & Musik, oli itse asiassa aika tavallinen musakirjasto, tosin mielenkiintoisin kalustein. Kulturhusetin kirjastot saavat rahoitusta Tukholman kaupungilta, mutta organisatorisesti kirjastot kuuluvat Kulturhusetiin.

Viimeinen vierailukohteemme oli Nackassa yrityspohjalla toimiva Dieselverkstadin kirjasto, joka sijaitsi keskellä vanhaa teollisuusaluetta. Nykyisen kirjaston tiloissa teollinen toiminta päättyi 2002, jolloin päätettiin luoda nuorille käyttäjille suunnattu kirjasto. Tämä painopiste huomioitiin rekrytoinnissa, ja kirjaston kuudesta työntekijästä vain kolmella on kirjastoalan koulutus, muut ovat media-, vapaa-ajan- ja nuorisoalan ammattilaisia. Kirjasto toimi aluksi osuuskuntaperiaatteella, mutta käytännön syistä toiminta muutettiin osakeyhtiöksi vuonna 2009. Kirjaston työntekijät ovat osakkeenomistajia, ja Nackan kunta maksaa kirjastopalveluista lainojen, aukioloaikojen ja käyntien mukaan. Kysyimme Margareta Swanelidilta mitä hyviä ja huonoja puolia hän näkee yksityistämisestä seuranneen, ja hänen mukaansa alun yksinäisyyttä ja eristyneisyyttä lukuunottamatta (Dieselverkstaden on vain yksi Nackan kunnan kirjastoista, jotka ovat kaikki erillisiä yksiköitä) kirjastolle asiasta on koitunut vain hyvää. Hallinto on kevyt, henkilökunnan palkkaus ja lomaedut on yleisiä kirjastoja paremmat, mistä osittain seuraa, että henkilökunta on sitoutunut työhönsä. Swanelidin mukaan kirjastolle jää pakollisten kulujen jälkeen vielä rahaa vapaasti käytettäväksi haluttuihin toimintoihin, koska yrityksen tavoite ei ole tuottaa voittoa. Lisäksi kirjastolla on hyvät yhteydet toimittajiin ja yrityksiin, jotka haluavat tulla nähdyksi kirjastossa. Esimerkkinä asiakaspalvelun notkeudesta hän mainitsi, että jokaisella työntekijällä on osakkaana mahdollisuus tehdä hankintoja, joten jos asiakas toivoo jotain hankittavaksi, häntä palveleva virkailija voi tehdä päätöksen saman tien. Tämä ei hänen mukaansa kuitenkaan tarkoita, että kirjasto hankkisi vain hittejä ja huippunimiä, vaan asiakkaat haluavat monenlaista kirjallisuutta. Nackan asukkaat ovat tutkimusten mukaan tyytyväisiä kirjaston palveluihin, kuten ilmeisesti myös kuntakin, joka on tänä vuonna pyytänyt muiltakin kirjastoilta esityksiä miten toiminta yksityistäen voisi sujua. 

Viikko kului ruotsin kielikylvyn merkeissä, joten jätin suosiolla kameran kotiin ja keskityin puhutun ymmärrykseen. Valokuvia löytyy kuitenkin matkatoveri Marjon kamerasta, joten kuvallista jatkoa seuraa.

Joskus aika valuu käsistä hyödyllisesti

Mikä tässä maailmassa oikein on, että viikot lyhenevät ja kuudaudet vaihtuvat entistä nopeammin? Juuri kun ole ajatellut, että nythän tätä aikaa on ihan kourakaupalla, niin hetken päästä istut tyhjän paperin ääressä ja kellokortti senkun kilkkaa työkavereita kotimatkalle.


Keskiviikko oli mukava poikkeus, sillä olin mukana Rovaniemen kaupunginkirjaston ja Lapin ELY-keskuksen järjestämässä Data- ja digitointi -koulutuksessa, johon luennoijiksi oli kutsuttu Esa-Pekka Keskitalo Kansalliskirjastosta ja Petri Tonteri Tampereen kaupunginkirjastosta. 


Lähden liikkeelle takaperin kuin Martin Amisin Ajan suunta. Koulutuspäivän alkuun sysänneet perimmäiset kysymykset esitettiin iltapäivällä, jolloin saatiin kuulla ja nähdä Lapissa tehtyjä erilaisia palveluita kuten Meri-Lapin paikallistietoa esittelevä Lasmarkki, Sallawiki ja Lapponica. Jotkut palveluista ovat ehtineet jo parinkymmenen vuoden ikään, ja vaikka ne ovat olleet aikanaan varmaan erinomaisia töitä, on aika ajamassa pikkuhiljaa ohi. Iso kysymys on, miten erilaisten tietokantojen jatkot järjestetään, ylläpidetäänkö niitä, ja tosi iso kysymys: löytävätkö asiakkaat ja Google nämä palvelut? Jos pitää tietää mistä maakunnasta kirjailija on, jotta osaisi kirjaston ylläpitämille kirjailijasivuille, niin vähemmän innostuneen hakijan surffaus voi viedä ihan jonnekin toisille rannoille. 


Vastauksia kysymyksiin saatiin jo aamulla Esa-Pekan luennosta Digitoitavan aineiston elinkaaren hallinta, jonka olisin halunnut kuulla jo aikaa sitten. En ole varsinaisesti ollut tekemisissä aineistojen digitoinnin kanssa, mutta silti myönnän syyllistyneeni vakavaan virheeseen: digitoinnista tulee mieleen ensiksi skannaaminen, toiseksi joku palvelin mihin ne laitetaan ja jos hyvin käy niin kolmanneksi mietin miten ne tuodaan asiakkaille tarjolle. Tämän päivän jälkeen toivon ajattelevani ensin digitaalisen aineiston elinkaaren hallintaa. Innokkaille lisää tietoa löytyy Kansallisen Digitaalisen kirjaston PAS-hankkeen sivuilta.


Kirjastojärjestelmän näkökulmasta päivän ahaa-elämykset sain Petrin aiheesta "Semanttinen web - miksi "normi-web" ei riitä?". Aiheen ymmärtää jotenkuten ja ajoittain, mutta syvemmin pohtiessa aivot menevät solmuun. Joitakin tuttuja termejä ja ajatuksia esityksestä löytyi, joiden toteutuksen toivon siirtyvän myös tulevaan kirjastojärjestelmään. 


Petri avasi semanttista webia ja RDF-standardin käyttöä palikka-vertauksella. Semanttisessa webissä dataan lisätään kuvaavaa tietoa, joka yhdistää erilliset tiedot koneenkin ymmärrettävässä muodossa. Lainaan nyt Petriä: tietokoneelle kerrotaan, että Veikko Huovinen on kirjailija, tekemisen verbiin on kirjoittanut liitetään tieto, että tämä on nyt tekemistä. Kirjaan Hamsterit liitetään tieto, ettei nyt puhuta pikkuisesta jyrsijästä. Ja kun kone löytää nämä kolme entiteettiä - eli oliota -  se ymmärtää pienessä konemielessään Veikon kirjoittaneen Hamsterit -kirjan. Eli jos verbiin olisikin liitetty tieto on kuvittanut  niin kone kertoisi Veikon piirelleen Sotkamon kauniilla rannoilla hamsterien kuvia. Toinen asia sitten miten tämä yksinkertaistettu asia kirjoitetaan koodiin. 


Toinen keskeinen kiinnisaamani pointti esityksessä oli kirjastodatan avaaminen, jotta kirjastojen ulkopuolisetkin toimijat voisivat käyttää tuota isoa tietovarantoa  uusissa yhteyksissä - esimerkiksi Lapponican aineisto yhdistettynä  johonkin kirjaston ulkopuoliseen pohjoiseen näkökulmaan. Aihe herätti kysymyksen, miksi kirjastojen datan avaaminen on niin harvinaista Suomessa, eikö osata, eikö ole ajateltu, kuka sen tekisi, voiko sen tehdä ja miten ne datan omistusoikeudet olivatkaan? Jotain kuitenkin on tehty, siitä todisteena Kirjasammon julkistaminen eilen Turun kirjamessuilla. 

Modulaarisuus ei ole pelkkiä palikoita

Projektin ensimetreiltä asti olen miettinyt integroitujen ja modulaaristen kirjastojärjestelmien eroja. Hankeraha-anomuksessa yhdeksi projektin tehtäväksi määritellään modulaarisen kirjastojärjestelmän tai integroidun kirjastojärjestelmän käytettävyyden selvitys yleisissä kirjastoissa. Termejä piti jonkin aikaa makustella ennen kuin asia alkoi valjeta siinä määrin, että siitä osaa jotain sanoa.

Kirjallisuuden mukaan – esimerkiksi Jarmo Saartin artikkelissa Kirjastojärjestelmien tietotekninen ympäristö -  integroidulla järjestelmällä tarkoitetaan, että järjestelmän sisällä voidaan siirtyä saumattomasti toiminnosta toiseen. Kirjastojärjestelmissä tämä käytännössä tarkoittaa, että voimme ylläpitää kokoelmatietoja ja hoitaa asiakaspalvelun yhdellä järjestelmällä. Kirjastojärjestelmät nyt! –selvityksessä kirjoittajat kutsuvat tällaista ohjelmistoa dinosaurukseksi – eikä nyt ilmeisesti puhuta pienistä ja vikkelistä velociraptoreista vaan niistä hitaista jättiläisistä.

Modulaarisuus puolestaan tarkoittaa avoimista ja yhteensopivista järjestelmistä koostuvaa palvelua. Ajatellaanpa PallasProta, joka on selkeästi integroitu järjestelmä, sisältää se myös erikseen hankittavia palikoita, kuten PallasIntro, Kotipalvelu, Seuranta. Mutta sinällään se ei ole modulaarinen järjestelmä. Kun PallasProhon lisätään Arvo-palikka, jolla saadaan hoidettua hankinnan toimintoja yhden toimittajan kanssa, se muuttuu jossain määrin modulaariseksi. Modulaarinen ympäristö pitää sisällään erillisiä järjestelmiä, jotka pystyvät kommunikoimaan keskenään. Arvolla tilauksia hoitavat tuskin kaipaavat tältä osin vanhaa hyvää aikaa.

Nykypäivänä ollaankin siirtymässä pois isoista integroiduista ohjelmista palvelukeskeiseen arkkitehtuuriin eli SOA-malliin. Siinä toiminta perustuu erillisiin järjestelmiin, selkeisiin rajapintoihin ja standardeihin, jotta tietoa voidaan vaihtaa järjestelmien välillä ja molemmat järjestelmät vielä ymmärtävät mistä puhutaan. Järjestelmät toimivat omina kokonaisuuksinaan, niitä kehitetään erikseen mutta huolehditaan siitä, että yhteensopivuus säilyy. Erityisesti kunnissa tähän pyritään, lukekaapa vaikka kolmen tietohallintojohtajan kirjoitus. Pointti on siis siinä, että työ tehtäisiin vain kertaalleen, ja palveluissa hyödynnettäisiin jo valmiita palveluita. Vai mitä ajattelette: eikö olisi somaa kun uuden asiakkaan tiedot saisi suoraan jostain tietokannasta (joo, ehkä se on turhan toiveikasta, vastaan tulee varmaankin erilaiset tietoturvakysymykset). Mutta modulaarisuus on ihan kiva juttu, kuten Simonin kissa tylsän päivän jälkeen. 

Olen helposti innostuvaa tyyppiä – ajoittain – joka ei kivaa koulutusta hyljeksi. Ja siitä seurauksena olen sitten syksyn mukana Nettikoulussa, jossa jo reilusti ensimmäisenä päivänä ilmoitettiin, että se on sitten projektityö edessä. Edellisistä työhön liittyvistä opinnoista oivalsin, että jos vain mahdollista, niin ylimääräiset tehtävät kannattaa liittyä työhön, että päästään kunnolla synergiaetuihin käsiksi.

Viime keväänä Rovaniemen kaupunginkirjaston vetämänä aloitettiin Lapin yhteinen kirjasto –projekti, jonka tavoitteina on sekä laajentaa nykyistä kirjastokimppaa että vaihtaa vanhaksi käyvä kirjastojärjestelmä uuteen MARC21-formaattiin pohjautuvaan järjestelmään. Kirjastolaiset tietävät ettei Suomessa ole tällä hetkellä juuri valinnanvaraa, vaan yleisissä kirjastoissa käytössä olevat järjestelmät ovat pääsääntöisesti yhden toimittajan järjestelmiä. Maailmalla kirjastojärjestelmiä on kuitenkin olemassa iso liuta, kuten huomata saattaa. Ihan pikkuinen kysymys vain on: mikä sopisi meille?

Toukokuussa neuvoin sijaiselle it-laskujen tarkistamisen ja tietokoneitten tilaukset, ja siirryin parin huoneen päähän pohtimaan kysymystä vaatimusmäärittelystä, formaateista, järjestelmistä ja muusta sen sellaisesta, kuten projektin tiedottamisesta. Perustin keskusteluareenan projektilla Lapissa käytettävään yhteiseen keskustelufoorumiin Davvin.ningiin (vaatii kutsun), mutta kun se areena on vielä vähän uusi ja Nettikoulukin vasta alussa, niin eipä siellä juuri ole keskusteltu. Yhteisten dokumenttien tallennus- ja jakelupaikkana se toimii erinomaisesti.

Joten ennen kuin sammakko kasvaa liian isoksi, ryhdyn purkamaan ajatuksia projektista täällä. Nettikoulun projekti sopikin siis tiedotustarpeeseen kuin uusin P.D. James projekti-ihmisen iltalukemiseksi.